Keskiaika (v. 400–1500)

Historiallisesti keskiaika on vaikeasti hahmotettavissa oleva pitkä ajanjakso.  Tutkimuksessa se on hahmottamisen helpottamiseksi jaettu kolmeen osaan: varhaiskeskiaikaan (v. 400–800), sydänkeskiaikaan (v. 800–1200) ja myöhäiskeskiaikaan (v. 1200–1500).

Varhaiskeskiajalla Rooman mahti kukistui lopullisesti viime kädessä germaanikansojen vaellusten jalkoihin vuonna 476. Itä-Rooma eli Bysantti ja sen omintakeinen kulttuuri pysyi kuitenkin pystyssä aina turkkilaisvaltaukseen asti vuonna 1453.  Lännessä vallitsi valtiollinen hajaannus, mutta kirkko ja katolinen usko olivat kuitenkin kaikkia länsieurooppalaisia vahvasti yhdistävä tekijä.  Paavin kirkko oli lähes koko keskiajan loppuun asti johtoasemassa.  Kirkon mahtia ilmensivät mahtavat katedraalit, luostarilaitos ja ristiretket Palestiinaan ”vääräuskoisten” käännyttämiseksi ja alueen valloittamiseksi.  Kirkkoisä Augustinus loi teoksessaan Jumalan valtakunnasta  filosofiset ja teologiset perustelut valtion alistamiselle kirkolle.  

800-luvulla vakiintunut läänityslaitos ylläpiti osaltaan Euroopan valtiollista hajaannusta.  Kansallista yhtenäisyyttä ei syntynyt myöskään sääty-yhteiskunnan vaikutuksesta.  Keskiajan ihminen koki olevansa ennen muuta Jumalan säätämällä tavalla kukin oman säätynsä jäsen.  Vasta sydänkeskiajalla, kaupunkitalouden elpyessä, syntyi talonpoikien, aateliston ja papiston rinnalle neljäskin sääty – porvaristo.  Koko keskiajan ajan pääelinkeinona oli maatalous, mutta viljelyn tehostuminen uusien keksintöjen myötä (tehokkaampi aura ja hevosen valjastaminen vetojuhdaksi) mahdollisti osan työvoiman vapautumisen kaupan ja käsityön ammatteihin.   Aatelisto, ritarisääty sekä papisto säilyivät kuitenkin koko keskiajan arvostetuimpina säätyinä.  Talonpojat, joita oli ylivoimainen enemmistö väestöstä, olivat kurjimmassa asemassa. Maaorjat olivat yhteiskunnan pohjalla.

Yliopistolaitoksen synty todistaa, että keskiaika ei ollut pelkästään, jos ollenkaan, synkkä aikakausi. Luostareissa oli jo aikaisemmin vaalittu kirjasivistystä ja annettu opetusta.  Sydänkeskiajalla alettiin kokea tarvetta kirkosta erillään tapahtuvaan opetukseen ja tutkimukseen.  Ensimmäiset yliopistot 1100- ja 1200-luvuilla olivat jatko-opiskelijoiden ja opettajien yhteisöjä, joita syntyi Italian Salernoon, Pariisiin ja Englannissa Oxfordiin ja Cambridgeen. Tieteiden kuninkaana oli teologia, mutta toisena tieteen auktoriteettina raamatun rinnalla oli Aristoteleen ajattelu. Pariisin yliopiston professori Tuomas Akvinolainen katsoi, että ihminen voi järkensä avulla yhdistää raamatun näkemyksiä ja järjentietoa.  Jumala voi olla Tuomaksen mukaan liikkeen lainalaisuuksia selitettäessä ”ensimmäinen liikuttaja, jota mikään muu ei liikuta”.

Myöhäiskeskiajalla Eurooppaa kohtasi väestökatastrofi, mustana surmana tunnettu tautiepidemia.  Euroopan väkiluku oli keskiajan kuluessa kohonnut alle 30 miljoonasta noin 73,5 miljoonaan.  Ilmasto oli sydänkeskiajan suotuisan kauden jälkeen kylmennyt ja väestöä oli Euroopassa ruuan tuotantokykyyn nähden jo suhteellisesti liikaa.  Musta surma, paiseruttoepidemia, levisi 1300-luvun puolivälissä  kulovalkean tavoin yli Euroopan mantereen ja  tappoi väestöstä 25-30 prosenttia.  Liikaväestöongelma ratkesi kertaheitolla. Yhtäkkiä työvoimasta olikin pulaa ja palkatkin lähtivät nousuun.  Ruton välttäneiden Eurooppa koki uutta nousua voimaansa kasvattaneiden kansallisvaltioiden ja niiden kuninkaiden johdolla.

Lataa taulu TÄYSIKOKOISENA